Via Dolorosaa Siem Reapiin

Koska emme halunneet tehdä reissuamme liian mukavaksi, päätimme matkustaa Sihanoukvillestä ensin Phnom Penhiin ja jatkaa sieltä suoraan Siem Reapiin samana päivänä. Kulkupeliksi valitsimme halvan hinnan houkuttelemina pikkubussin, vaikka punaisina huutavien raajojemme olisi ilman muuta pitänyt olla este moiselle erheelle. Älynväläystä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan teimme diilin Larryta-yhtiön kanssa ja säästimme huikeat kuusi dollaria. 550 kilometriä ja 11 tuntia hikisessä purkissa odotti. Varmistimme vielä, että vaihtobussi odottaisi meitä Phnom Penhissä siltä varalta, että ensimmäinen kyytimme myöhästyisi. Täällä kun nuo ajat ovat aina vähän sinne päin riippuen ruuhkista, tietöistä tai lehmistä tiellä.

"Don't worry, it's my company. They will wait you."

Ja perään veijarimainen virnistys ja ne sanat, joita ei myyntimiehiltä tai toimareilta mielellään kuulisi:

"Trust me."

Lähtöaamu Sihanoukvillessä alkoi heti jännittävästi, kun kahdeksaksi luvattua noutoa hotellilta ei kuulunutkaan. Kaiken lisäksi Larrytan nettisivuilta ei löytynytkään Sihanoukvillen toimiston osoitetta, jonka olisimme voineet antaa tuk tuk-kuskille ja ehtiä yhdeksältä toimistolta starttaavaan menopeliin. Otres Beach on todellakin omassa rauhassaan, ja sinne myös ajaa keskustasta tovin. Kello oli jo puoli yhdeksän ja hikikarpalot nuolivat jo otsaa muunkin kuin helteisen sään takia, mutta lopulta näimme firman logolla varustetun pikkubussin kaartavan punahiekkaiselle tielle. Itse firman omistaja oli puikoissa ja pahoitteli kovasti myöhästymistään. Epävarmasta alusta ja pirujen maalailusta huolimatta Sihanoukville-Phnom Penh-väli sujui kuin tanssi. Olimme ainoat matkustajat kahden muun paikallisen miehen lisäksi, ja saimme istua mukavasti edessä. Ilmastointi toimi, kuski oli nopea, taukopaikalla ehti syödä.

Hiukan ennen Phnom Penhin ydinkeskustaa jumiuduimme kuitenkin tietyöstä johtuvaan ruuhkaan, jossa seisoimme ainakin puoli tuntia. Seuraavan kyytimme olisi pitänyt aikataulun mukaan jo lähteä, mutta onneksi firman omistaja oli sanojensa mittainen mies, ja auto odotti meitä. Hipsimme sisään täpötäyteen pikkubussiin anteeksipyydellen. Tämä kyyti olikin huomattavasti edellistä hikisempi, sillä ilmastointi puhalsi heikommin eikä tilaa ollut enää läheskään yhtä paljon kuin edellisessä, lähes pumpulinpehmeässä yksityiskuljetuksessa.

Larryta on ilmeisen suosittu paikallisten keskuudessa, ja olimmekin ainoat länkkärit Phnom Penh-Siem Reap-osuudella. Paikallisia ei tuntunut liikenne paljon hetkauttavan, mutta meille jokainen puskasta syöksynyt koira, lehmä tai lapsi oli hätkähdyksen paikka, samoin holtittomasti kääntyilevät ja ohittelevat kanssa-autoilijat. Kuskillamme oli myös aika raskas kaasujalka, vaikka hän muuten turvallisesti ajoikin. Oma lukunsa oli parin tunnin ajo pimeässä, mikä Cambodiassa tarkoittaa oikeasti pimeää. Katulamppuja ei siis ole lainkaan. Aika hiljaisina me sen pimeän pätkän istuimme, aivan kuin olisimme keskittymisellämme voineet vaikuttaa kuskin toimintaan. Nyt selvisi muuten sekin, miksi rekoilla on täällä varoituskolmio tuulilasissa. Raskaat ajoneuvot pystyy siis havaitsemaan kaukaa suhteellisen hyvin, toisin kuin ilman heijastimia tai valoja ajavat skootterit ja polkupyörät. Tai ne arvaamattomat ja ylpeän näköisinä tielle loikkivat lehmät.

Extreme-pimeäajosta kuitenkin selvittiin, ja pääsimme onnellisesti Siem Reapiin. Tuk tuk-kuskit tulivat tietenkin heti kärkkymään meitä kyytiinsä, ja suostuimme kohtuulliseen kahden dollarin taksaan. Päivän jännitykset eivät kuitenkaan olleet vielä ohi - kävi ilmi, ettei kuskillamme ollut hajuakaan, minne hän on meitä viemässä tai missä ylipäätään olimme. Käännyimme jollekin ihmeelliselle sivukujalle, missä ei ollut kuin hiekkaa ja autonromuja, ja aloimme jo huolestua hostellimme sijaitsevan jossain siellä. Ehkä Booking.comin asiakkaiden arvio hyvästä sijainnista perustuikin siihen, että sai olla omassa rauhassaan eli keskellä ei mitään?

Symppiksen oloinen, mutta auttamatta eksynyt kuskimme kysyi pari kertaa neuvoa ja soitti jollekin päästäkseen kartalle. Isoimmat hotellit taidetaan tietää kuskien keskuudessa parhaiten, ei niinkään guesthouseja. Lopulta oikea katu löytyi ja pääsimme huojentuneina ja rättiväsyneinä huoneeseemme. Maksaessamme kyytiä kävi muuten ilmi, miksi kuski ei ollut ymmärtänyt Riikan ylös kirjoittamaa osoitetta - hän ei osannut lukea länsimaisia kirjaimia! Ja kun hostellin nimikään ei sanonut mitään, niin ei ihme, jos vähän pyörittiin.

Keskiviikkona olikin sitten temppelipäivä, eli Angkor Wat odotti meitä ja satoja muita turisteja. Eilinen tuk tuk-kuskimme ponkaisi luoksemme heti, kun hostellin portista ulos pääsimme. Oli odottanut meitä siinä, kun ei eilen vielä suostuttu sopimaan mitään. Hän oli kyllä harvinaisen hymyileväinen ja ystävällinen, eikä 15 dollarin hinta koko päivän ajeluttamisesta ympäri laajaa temppelialuetta tuntunut juuri miltään. Ja kyllähän Siem Reapista ajaa temppeleille sen 15 kilometriä suuntaansa. Harkitsimme hetken myös pyörien vuokrausta, mutta se tuntui näillä lämpötiloilla ja päivän kuumimpaan aikaan aika tuskaiselta. Itse asiassa siltä se myös näytti, kun tien vierellä polkevia, hikisen punaisia turisteja seuraili.

Angkor Wat on kyllä yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista paikoista, joissa on tullut käytyä. Siinä tuntee itsensä aika pieneksi ja mitättömäksi, kun jättiläismäisen puun juuret nuolevat kolossaalista, kivipaaleista koottua temppeliä. Kiviin kaiverretut piirrokset ja kasvot olivat myös uskomattomia. Ylimmät kerrokset eivät kyllä sovi korkeanpaikankammoisille, sen verran jyrkkiä ja kapeita portaita pitkin ylös ja alas kavuttiin. Kuvatulva kertokoon enemmän kuin turhat löpinät:

 

Koko päivä vierähtikin kivasti temppeleillä, kun jäimme vielä katsomaan auringonlaskua tuk tuk-kuskimme suosittelemaan paikkaan. Sitä oli suositellut omille asiakkailleen ilmeisesti aika moni muukin tuk tuk-kuski, sen verran paikalla heilui porukkaa selfie stickiensä kanssa. Päivän tunnuslauseeksi muodostui kuskimme viljelemä ilmaus "sorry, sir" aina kun hän halusi huomiomme esimerkiksi näyttääkseen jotain kiinnostavaa ajomatkan varrella. Sorrysir soi päässä vielä silloinkin, kun jo Siem Reapiin palattuamme kävimme katsastamassa Pub Streetin, joka tarkoitti juuri sitä mitä nimi kertookin. Vähän liian turisteja vilisevää, hektistä ja meluisaa, mutta olut maksoi monessa paikassa 50 senttiä ja läheltä löytyi myös Blue Pumpkin - jo Phnom Penhissä hyväksi havaittu, paikallinen jäätelöpaikka.

Sen sijaan tavallista perusvoidetta ei ole löytynyt mistään. Riikka lähti reissuun yhdellä tuubilla ja ajatuksella "no onhan siellä apteekkeja." Vaan kun kaikki voiteet ovat valkaisevia. Suoraan sanottuna on tullut pienenä järkytyksenä, että valkoisen ihon tavoittelu on täällä näin kovassa huudossa. Yksi apteekkari mietti hetken, ja tarjosi meille sitten aurinkorasvaa. Se on ilmeisesti lähimpänä kosteuttavaa voidetta, jossa ei ole valkaisevaa ominaisuutta. Luotto Thaimaan tarjontaan onkin nyt kova.

Siem Reap on ollut meille mukava kokemus, mutta yllätyimme vähän sen pienuudesta. Kaikki kaupunkiin liittyvät matkavinkitkin koskevat lähinnä Angkor Watia, eivät kaupungin omaa nähtävyystarjontaa. Sotamuseo, kansallismuseo ja miinamuseo löytyvät, mutta meille tämän reissun museokiintiö alkaa olla täynnä. Niinpä tämän päivän vain höntsäilimme, nukuimme pitkään ja elimme vaarallisesti syömällä nutella-pannareita lounaaksi. Myöhemmin illastimme mahtavassa ravintolassa nimeltä Marum. Siellä on entisiä katulapsia tarjoilijoina ja keittiössä, ja paidoissa luki joko "student" tai "teacher" sen mukaan, onko jo edennyt kouluttajaksi vai onko vasta aloitteleva keltanokka. Palvelu oli jopa ylikorostuneen ystävällistä, mutta tuntuihan se kieltämättä mukavalta (olemme kyllä saaneet täällä ystävällistä palvelua ihan paikasta riippumatta).

Päätimme maistaa Marumin kehuttua erikoisuutta, eli puumuurahaisia ja lihaa mausteisessa kastikkeessa. Ilmeemme olivat näkemisen arvoiset, kun alkupalaksi tuotiin jauhomatoja. Ei siinä muukaan auttanut kuin syödä, vähän silmät kiinni, suu auki-periaatteella kyllä mentiin. Loppujen lopuksi madot eivät maistuneet oikeastaan miltään, ehkä aavistuksen suolattomilta sipseiltä. Kaiken kaikkiaan voimme suositella paikkaa lämpimästi, ja tuli edes vähän parempi olo paikallisten lasten puolesta. Monessa paikassa muuten on muistutus siitä, että lapsille ei pitäisi antaa rahaa tai karkkia, eikä heiltä pitäisi ostaa mitään. Se kannustaa jättämään koulunkäynnin, jolloin kurjuuden kehä on valmis.

Mmmm!

Huomenna lähteekin lento Bangkokin kautta Phuketiin, jossa meitä odottelee ihana joukko ihmisiä ja kahden viikon rantaloma. Sieltä tuskin tulee juttua nykyiseen tahtiin, mutta jotain ihan varmasti. Onhan Thaimaa kuitenkin meille kahdelle täysin uusi maa uusine ihmisineen, tapoineen ja rahayksiköineen. Cambodiassa raha onkin ollut mielenkiintoinen juttu. Täällä on oma rahayksikkö, riel, mutta yleisesti joka paikassa on käytössä dollarit. Kun maksaa niillä, saa usein takaisin paikllista valuuttaa. Joistain kummallisista syistä monet paikat eivät edes halua ottaa vastaan omaa valuuttaansa, ainoastaan dollarit kelpaavat. Eli tänne tullessa ei ole mitään järkeä vaihtaa euroja rieleiksi. Meille kävi muuten hauska juttu, kun maksoimme jossain kuppilassa paikallisella rahalla. Setelit ovat hämäävän kokoisia ja osa on niin kuluneita, että ne ovat käytännössä vaihtaneet väriä. Jätimme pienen tipin (euroissa noin 10 senttiä, täällä ei oikeastaan ole tapana tippailla) ja totesimme reteästi "it's okay." Kun aloimme tehdä lähtöä, tarjoilija juoksi paikalle anteeksipyydellen ja huomautti kohteliaasti, ettei rahaa ollut ihan vielä riittävästi. Tuplasimme tipin ja aloimme jatkossa katsella tarkemmin setelien numeroita värimaailman sijaan.

Monet sillat oli valaistu näyttävästi.

Rantakatu.

Sähkömiehen unelma.

Buddha-patsaita näkee täällä kaikkialla. Nämä istuskelevat muurin päällä.

Nyt jätämme Cambodian siis hetkellisesti taakse, mutta palaamme varmasti. Oli tämä sen verran lämmin (kirjaimellisesti), yllättävä, mielenkiintoinen, aito, rento ja kaunis leveiden hymyjen maa. Paikalliset vaikuttavat huumorintajuisilta ja heittävät toisilleen vitsiä jatkuvalla syötöllä. Harmi kun emme ymmärrä kieltä. Tunnelma on ainakin meidän kokemuksemme mukaan turvallinen, missään ei täälläkään pelottanut kävellä edes pimeällä. Myymistä ja kerjäämistä on, mutta missä turistien suosimassa maassa ei olisi? Täälläkin se rajoittui aika pitkälti tietyille alueille, muualla meno oli mahtavan omaleimaista. Kaduilla pelailtiin lautapelejä ja grillailtiin, ihan niin kuin Vietnamissakin. Phnom Penhissä rakennettiin ja uudistettiin paljon, kouluja ja yliopistojen kampuksia näkyi siellä täällä. Lapset olivat uskomattoman suloisia ja ruoka oli hyvää. Menneisyyden verisistä kokemuksista on selviydytty, ainakin jotenkin, ja katse on selvästi eteenpäin. Kiitos ja näkemiin Cambodia, tuskin vielä hyvästi.