Goodbye Vietnam, Hello Cambodia

Vietnam on nyt jätetty taakse, melkoinen kulttuurikylpy se kyllä olikin. Kaikin tavoin positiivinen kokemus: turvallinen fiilis kaikkialla, juna toimi niin kuin junan pitäisi Suomessakin toimia, kaikki oli rikollisen halpaa ja ystävällisiä (tai huvittuneita) hymyjä riitti. Välillä oli toki vaikea sanoa, oltiinko meille ystävällisiä sen takia, että olemme käveleviä lompakoita, vai oliko avuliaisuus aitoa. Vietnamilaisia tuntuu olevan hieman vaikea lukea. Mitä he oikeasti ajattelevat ystävällisen hymynsä takana? Liikenne oli myös sydämentykytyksiä aiheuttava seikka, mutta siihenkin tottui vähitellen. Kävele vain. Älä pysähdy. Älä panikoi. Vietnamin liikenne on kuin sen sähköjohdotkin; ihan sekaisin, mutta silti jotenkin kummallisesti se toimii. Emme joutuneet todistamaan yhtään kolaria tai sähkökatkosta.

Viimeisenä päivänämme Ho Chi Minhissä päätimme vierailla taas sotamuseossa, koska helle ei innostanut pelkkään päättömään kävelyyn ympäri kaupunkia. Matkalla iski 15 minuutin rankka sadekuuro aivan tyhjästä. Sen jälkeen paistoi taas aurinko kuin mitään sadetta ei olisi koskaan ollutkaan.

Täytyy kyllä sanoa, että tämä etelän sotamuseo oli Hanoin versiota vaikuttavampi. Valokuvat olivat uskomattoman voimakkaita, ja "Agentti Oranssin" vaikutuksille omistettu huone oli sydäntäsärkevä. Eteläänhän siis suihkutettiin sodan aikana laajasti dioxiinia ja muita myrkkyjä, jotka ovat vaikuttaneet usean sukupolven ajan mm. erilaisina mutaatioina. Näyttelyssä oli kuvia vauvoista, joilta puuttuu syntyessään raajat, äideistä, jotka hoivaavat aikuisia, mutta monin tavoin kehittymättömiä lapsiaan, miehistä ilman silmiä, vääntyneistä jaloista....Ei tosiaan ollut kevyttä katseltavaa.

Suomi mainittu!

Illemmalla kävimme leikkaamassa Oton hiusten sivut. Elekielellä mentiin, mutta onneksi parturi ymmärsi ja saatiin tukka taas siistiksi ja vähemmän hiostavaksi. Miesparturin lisäksi liikkeessä pyöri ainakin neljä nuorta tyttöä minimekoissa ja korkokengissä, ilmeisesti naisasiakkaita varten. Paha sanoa. Tukka saatiin kuitenkin kuntoon, ja kun iltakin oli sopivasti pimentynyt, suuntasimne ravintolaan nimeltä The View Rooftop bar. Upeista näkymistään huolimatta olut maksoi euron, eli halvalla päästiin ihailemaan Ho Chi Minhin kaupunkikuvaa yövalaistuksessa.

Eilen olikin sitten aika sanoa hyvästit legioonalle skoottereita, "motobike"-huuteluille, kartiohatuille, pahalle viinille, grillatun lihan tuoksulle, poltetun roskan hajulle, Pekka-liskolle, paperilyhdyille, suitsukkeille, peitottomille sängyille ja kankaisille suusuojuksille. Muutamia mainitaksemme. Heräsimme puoli seitsemältä, söimme nopeasti hostellin aamupalan ja loikimme alle kilometrin matkan bussiasemalle. Mekong Express on cambodialainen bussifirma, jonka kanssa kaikki sujui hyvin, joskin vähän sekavasti. Kattoon ja seiniin oli liimailtu epämääräisiä tarroja ja julisteita, mutta vessa oli siisti, penkit pehmeät ja telkkarissa pyöri uusin Terminaattori. Jo valmiiksi kohtuulliseen hintaan kuului myös vesipullo ja aamupalaboxi.

Bussin etualalla meitä viihdytti koreaan, kultaiseen paitaan pukeutunut "bussi-isäntä", joka aina välillä mumisi jotain, ilmeisesti englantia, mikrofoniin.

"Ladies and gentlemen ---- ---- ???? ----- ????"
"Tajusit sä?"
"En yhtään."

Vietnamin ja Cambodian rajalla meidät viitottiin suureen halliin, jossa oli laukkujen skannaus ja metallinpaljastin. Otto piippasi, mutta ketään ei kiinnostanut. Kävelimme muiden bussin matkustajien kanssa rajaviranomaisen kopin luo, jonne bussi-isäntä oli kiikuttanut kaikkien passit. Oli kieltämättä vähän orpo olo, kun passi vietiin hetkeksi jonnekin paikkaan x. Halli oli täynnä muita bussillisia, ja passeja vietiin ja tuotiin. Aika pian bussi-isäntämme alkoi huudella nimiä, ja omansa kuultuaan sai kulkea ulos portista. Me olimme viimeisinä, tietenkin. Bussi-isäntä yritti ilmeisesti olla hauska, otti passimme taskuunsa, levitteli nauraen käsiään ja oli kävelevinään tiehensä. Meitä ei kauheasti naurattanut. Suostuimme hymähtämään väkinäisesti ja saimme passimme takaisin. Huumoria, huumoria hei!!

Ensimmäinen pysähdys oli vain Vietnamin poistumisleimaa varten. Ajoimme pikkupätkän ja pysähdyimme taas, tällä kertaa maahantuloleimaa ja viisumeja varten. Sama rumba, paitsi että meidät ainoina ohjattiin e-visa-tiskille. Se olisi ollut muita nopeampi, ellemme olisi joutuneet jonottamaan leimaa erikseen ja päätyneet jonon hännille. Eli muille tiedoksi; e-visaa on oikeastaan turha hankkia etukäteen, sillä aikaa tai vaivaa ei juurikaan säästy. Lisäksi oman bussin muita matkustajia joutuu joka tapauksessa odottelemaan. Kaiken kaikkiaan rajamuodollisuudet sujuivat yllättävänkin kivuttomasti ja nopeasti. Kivuliaampaa oli, kun ajoimme tielle juosseen koiran yli (kuljettaja yritti kyllä jarruttaa, ei ehtinyt) ja kun seurasimme ensimmäisen rivin paikoiltamme uhkarohkeita ohituksia. Onneksi oma kuskimme ei lähtenyt tekemään hulluja hyökkäyksiä vastaantulevien kaistalle, toisin kuin moni muu.

Nyt olemme lopulta turvallisesti Phmom Penhissä, Cambodian pääkaupungissa. Täällä on KUUMA! +35 ja hiki valuu, mutta ei valiteta. Olemme ehkä lievästi yllättyneitä, kuinka iso ja vilkas paikka tämä onkaan. Täällä näkee suhteellisen paljon muita matkailijoita etenkin tietyillä alueilla - sekin tuli vähän puskista. Olemme kyllä opiskelleet maat hyvin etukäteen, mutta yllätyksiä tulee silti aina, ja sehän on matkailun suola. Parasta on ennakkoluulojen murtuminen ja käsitysten muuttuminen. Mielikuva hieman harmaasta ja menneeseen juuttuneesta paikasta on vaihtunut eläväiseen, yllättävän länsimaiseen kaupunkiin, jossa ravintoloita ja kahviloita riittää, ja telkkarista tulee Voice of Cambodia.

Olemme olleet PP:ssä vasta vähän aikaa, mutta tuntemukset ovat positiiviset ja fiilis hyvä. Munkkeja näkee joka puolella, skootterienkin kyydissä, ja se tuo kaupunkiin omaleimaisen värin, kirjaimellisesti. Hostellimme sijaitsee hyvällä paikalla vilkkaan tien varrella, ja meitä vastapäätä on yksi munkkiluostareista. Näemme ikkunasta, kuinka oranssit kaavut kuivuvat tuulessa ja munkit käyvät nukkumaan pelkistetyissä huoneissaan. Käytämme kaapumiehistä sanaa pulla, sillä munkki on ymmärrettävissä. Muita turvallisia sanoja ovat esimerkiksi Yhdysvallat (korvaa sanan Amerikka tai USA), saarivaltio (Iso-Britannia), saapasmaa (Italia), kentät (Killing Fields) ja yhteistalous (sosialismi). Onneksi on tämä salakieli, eikä ilmeisesti ketään muita suomalaisia samoilla suunnilla. Tai tietysti on, mutta jotenkin olemme onnistuneet välttämään kohtaamiset ja tottuneet siihen, että voimme puhua mitä vain, eikä kukaan ymmärrä. Kun kerromme, mistä olemme, saamme vastaukseksi tyhjän katseen tai maininnan järvistä ja kylmyydestä. Hauskin oli kuitenkin olettamus "mustista vuorista." Missä sellaisia on? Toisaalta, olemmehan me kyllä melkoinen muumilaakso.

Totuuden nimissä täytyy toki mainita, ettei Phnom Penh pelkkä positiivisuuden ja zen-tilaan pyrkivien munkkien satumaa ole. Köyhyyttä ja kurjuutta näkee enemmän kuin Vietnamissa, ja kerjäämistä on. Pahimpia ovat sitä tekevät lapset, jotka muuten ovat täällä uskomattoman suloisia suurine ruskeine silmineen. Onneksi kolkuttavaa omatuntoa voi hiljentää esimerkiksi syömällä matkaoppaan listaamissa eettisissä ravintolossa, joissa työskentelee entisiä katulapsia ja tuotostakin osa ohjataan lasten auttamiseen. Toivottavasti ainakin. Tuk tuk-kuskeja huutelee joka nurkalla, ja varomattomasti laukkuaan kantavia turisteja kuulemma ryöstetään vauhdissa mopon selästä. Onneksi emme kanna täällä laukkuja tai reppuja, vain rahavöitä. Kaikkialla, missä vain on turisteja, on huijauksia ja varkauksia, ja vähän varovainen pitää aina olla. Emme ole toistaiseksi kokeneet PP:tä sen turvattomammaksi kuin Vietnamin kaupunkejakaan.

Söimme muuten eilen ehkä hauskimman illallisen tähän saakka, kun löysimme matoilla päällystetyn aukion ja sen ympäröivät ruokakojut. Otimme kengät jalasta niin kuin muutkin ja nautimme nuudelimme rennosti maassa istuen. Mahtavaa. Otto myös oppi, mitä tarkoittaa oikeasti tulinen chilikastike, ja taas paikallisilla oli naurussa pitelemistä. Kaupungin halkoo leveä joki, jonka reunaa on mukava kävellä. Osa makoilee penkeillä, joku lenkkeilee, pojat pelaavat palloa tai potkivat volleybirdiä. Emme ole vielä kehdanneet testata omaamme julkisella paikalla, tuskin kehtaammekaan.

Nyt on Phnom Penhin keskipäivä, ja pian suuntaamme Killing Fieldseille ja näemme ehkä liiankin hyvin, mitä täällä on jouduttu aivan lähihistoriassa kokemaan. Paikkaa ei suositella lapsille eikä herkille aikuisille. Saa nähdä, miten meidän käy.