Ho Chi Minh

Junalipuissa luki Saigon, mutta virallisesti kai kuitenkin Ho Chi Minhissä ollaan. Junamatka meni hyvin, vaikka kieltämättä kahdeksan tuntia istuskelua on pitkä aika. Onneksi suurimman osan ajasta oli valoisaa, niin pystyi katselemaan maisemia. Lähinnä peltoa, vähän istutettua metsää ja vehreitä kukkuloita. Muutama lehmä. Vietnamin juna on kyllä ollut kaikin tavoin toimiva ja hyvä kokemus, suosittelemme vahvasti!

Nha Trangin asema.

Muitakin väsytti.

Täällä Ho Chi Minhissä on todella erilainen tunnelma kuin Hanoissa, länsimaisempi. Modernimpi. Vapaamielisempi. Silti taidamme pitää Hanoista enemmän. Skoottereita on kyllä ihan yhtä paljon, mutta tyrkyttämistä ja myymistä huomattavasti enemmän. Eksyimme myös kamalalle turistialueelle, jossa oli tyttöbaareja toisensa perään, jumputtavia yökerhoja, krääsäkauppoja ja ennen kaikkea sisäänheittäjiä. Mutta aivan kuten Nha Trangissakin, täälläkin löytää kyllä ne turistivapaat, paikallista elämää vilisevät kujat, kun malttaa vähän etsiä. Hostellimme sijaitsee onneksi kivalla paikalla kaukana yöelämä-keskittymästä. Huoneemme on myös mukava, ja meillä on kylppärissä jopa oma lemmikkilisko:

Ristimme sen mielikuvituksellisesti Pekaksi. Se on niin pieni ja huomaamaton, että luulimme sitä aluksi kaakeliin maalatuksi. Yllätys oli suuri, kun "kaakelimaalaus" olikin vaihtanut paikkaa. Liskoilun lisäksi olemme kävelleet, kävelleet ja kävelleet (taas!). Motobike-kuskit hiljentävät kohdalla ja kysyvät, minne olemme menossa, kelpaisiko kyyti. Vastaamme, että emme minnekään, emme tiedä, kävelemme vain. Vastaukseksi saamme oudon katseen.

Olemme kiertäneet melkein kaikki ns. pakolliset nähtävyydet, joita on muuten vähemmän kuin Hanoissa. Olemme löytäneet luottoleipomon, pesettäneet pyykkiä, todistaneet puisto-aerobiciä, ostaneet paikallisen footbagin eli volleybirdin (maksoi 80 senttiä) sekä istuneet puistoissa puiden suojassa. Kauan. Täällä on nimittäin päivisin niin kuuma, että kävelystä ei tahdo tulla mitään. Sateisen Da Nangin ja suorastaan myrskyisän Nha Trangin jälkeen helle tuntuu kyllä ihan kivalta, mutta hetki tässä menee totutteluun. Pitää vain muistaa juoda usein, oikeastaan koko ajan.

Lähileipomo.

Kauppahalli.

Taas jossain puistossa.

Postitoimisto.

Muka kuntoiltiin.

Söpöjä koululaisia.

Uudempaa kaupunkikuvaa.

Kävimme myös Mekong Expressin toimistossa lunastamassa bussilippumme ylihuomista varten. Kyyti lähtee aikaisin aamulla ja kestää 6-7 tuntia, riippuen rajamuodollisuuksien sujuvuudesta. Reittiimme on muuten tullut pieni muutos, oikeastaan lisäys: Sihanoukville. Tajusimme, että olemme varanneet Siem Reapia varten viisi yötä. Viisi! Se on nykyisellä reissutahdillamme järkyttävän pitkä aika yhdessä paikassa, etenkin kun Siem Reap on paikkana melko pieni. Ajattelimme kai, että Angkor Watiin pitää varata kunnolla aikaa. Joku roti silti. Keksimme siis Sihanoukvillen, joka sijaitsee noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Phnom Penhistä. Se on rantakohde, jossa yövymme pari yötä bungaloweissa ja toivomme hyvää säätä. Sihanoukvillestäkin liikkuu juttuja, että turismi olisi jo pilannut entisen paratiisin, ja kaupustelijoita riittäisi rannoilla riesaksi asti. Valitsimme rannoista sen hiljaisimman, Otres Beachin. Sittenpä näemme, tykkäämme tai sitten emme. Niin kuin jonkun hostellin seinään oli maalattu: "Don't listen to what they say, go and see." Pätee muuten myös tähän blogiin.

Mutta niin, takaisin nykyhetkeen ja viimeisiin päiviin Vietnamissa. Ho Chi Minh on niin suuri kaupunki, että emme ole nähneet siitä vielä puoliakaan. Tännehän on suunniteltu metrokin vuoteen 2020 mennessä, mikä tulee helpottamaan liikennekaaosta huomattavasti. Täällä on, jos mahdollista, vielä Hanoitakin vaikeampaa ylittää tie. Emmekä ole vieläkään täysin selvillä liikennesäännöistä, jos sellaisia on. Juuri kun ajattelemme, että autoilijoille palaa punainen, lävähtää jostain kourallinen väärään suuntaan ajavia skobia. Ja juuri kun ajattelemme olevamme turvassa jalkakäytävällä, päättää joku kiireinen mopokuski ohittaa ruuhkan sitä kautta. Huhhuh. Vietnamin (ja myös UAE:n) jälkeen Suomen liikenne tuntuu muutamalta kesyltä leikkiautolta, jotka pyörivät ympyrää hyvin organisoidulla autoradalla.

Ho Chi Minhissä riittää katseltavaa ja ihmeteltävää helposti näiksi kahdeksi päiväksi, jotka kaupingissa vietämme. Täällä näkyy yllättävänkin paljon lasisia hallintorakennuksia ja bisneskeskuksia, pilvenpiirtäjiä ja viiden tähden hotelleja. Ero etelän ja pohjoisen välillä on valtava. Hanoissa aika tuntuu pysähtyneen, täällä taas rakennetaan, uudistetaan, uudistutaan ja edetään. Hanoissa katukauppiaat myivät hedelmiä ja uppopaistettuja jälkkäreitä, täällä ollaan edetty aurinkolaseihin ja lompakoihin. Hanoissa kulki miehiä sodanaikaisissa, vihreissä peltikypärissä, täällä nuoret tytöt laittavat korkokengät jalkaan ja lähtevät taksilla juhlimaan. Olemme muuten miettineet, että etelän ja pohjoisen eroavaisuuksien lisäksi myös sukupolvien välisen kuilun täytyy olla melkoinen. Nuoret käyttävät sosiaalista mediaa samalla tavalla kuin mekin, seuraavat tunnettuja julkkiksia ja istuvat ystävien kanssa kahviloissa. Heidän vanhempansa taas ovat kokeneet ainakin yhden, ehkä jopa kaksi sotaa. Se jättää jäljen.

Vietnam on muuttunut parissakymmenessä vuodessa harppauksin - ottanut sellaisia askeleita, joihin se ehkä ei ole ollut edes valmis. Se on avautunut matkailijoille, lopulta, ja sen löytää yhä useampi reissaaja. Siksipä suosittelemme tulemaan tänne nyt, kun turismi ei ole vielä nostanut hintoja radikaalisti eikä omaleimainen kulttuuri ole kuollut. Vietnam on vielä toistaiseksi sosialistivaltio, mutta sekään tuskin jatkuu loputtomiin. Toisaalta kun katsoo näitä nuudelikeittoa myyviä mammoja, kankaisia, sisälläkin käytettäviä suusuojuksia, kuppaaja-eukkoja (keskellä katua, kyllä) ja vanhoihin sotavermeisiinsä pukeutuneita miehiä, on vaikea uskoa edes turismin nujertavan tämän maan väkevää henkeä. Aina voi ainakin toivoa.