Hanoista Da Nangiin

Kolme päivää Hanoissa vietettyämme voimme sanoa ottaneemme kaupungin haltuun melko hyvin. Ei jäänyt sellaista tunnetta, että aika loppui kesken tai jotain olennaista jäi näkemättä. Aluksi olimme jatkuvasti hukassa pienillä kujilla huonosti piirretyn kartan kanssa, mutta aika nopeasti täälläkin oppi kulkemaan. Yksimielinen mielipiteemme Hanoista on pelkästään positiivinen; haistoimme, maistoimme, näimme ja koimme enemmän kuin kolmeen päivään oikeastaan mahtuisi. Rauhalliseksi kaupunkia ei voi kuvailla, eli siisteyttä ja rentouttavia iltakävelyitä kaipaavien kannattaa suunnata muualle. Kaikkien aistien piti olla jatkuvasti terävimmillään, ettei astuisi roskakasaan, jäisi skootterin alle tai törmäisi pieniin pöytiin ja tuoleihin, bia hoita (paikallinen oluen tapainen juoma) nauttiviin miesporukoihin, katuruokamyyjiin tai koiraan. Meille kaoottinen tunnelma näyttäytyi kuitenkin mielenkiintoisena ikkunana paikalliseen elämäntapaan -  turistihöttö ei ole vielä pilannut kaupungin omaa, väkevää luonnetta.

Juna kulki kirjaimellisesti keskellä kaupunkia.

Kaksi viimeistä päivää kuluivat kävellessä ja ihmetellessä, ja lisäksi poikkesimme sotamuseoon ja Hoa Lon vankilaan, a.k.a "Hanoin Hiltoniin." Molemmat olivat vaikuttavia näyttelyitä; sotamuseon piha oli täynnä vanhoja lentokoneita, tykkejä ja panssarivaunuja, vankilassa pääsi käymään aidoissa selleissä ja katsomaan parikin dokumenttia liittyen Vietnamin sotiin. Kyllä, niitä on ollut lähihistoriassammme kaksi, meille ainakin se ensimmäinen on ollut täysin pimennossa. Se oli Ranskan siirtomaassaan Indokiinassa 1946-1954 käymä sota, jonka toisena osapuolena oli Viet Minh-kapinaliike. Toisin sanoen sosialismin kannattajat, jotka sitten voittivatkin ja potkivat ranskalaiset pois maastaan. Vietnamilaisten kanssa ei kyllä tulisi mieleenkään lähteä haastamaan riitaa, sen verran kovia kavereita.

Hoa Lon vankila.

Sotamuseo.

Aika yksipuolisen näkemyksen museo sodista tietysti esitti: ensimmäisessä vietnamilaisia vankeja oli kohdeltu kiistatta julmasti ranskalaisten kolonialistien toimesta, kun taas Hoa Lohon vangitut USA:n pilotit esitettiin mm. pelaamassa koripalloa, korttia ja shakkia, syömässä runsasta jouluateriaa ja hymyilemässä lääkärintarkastuksessa. Dokumenteissa korostettiin useaan otteeseen, kuinka hyvin ja inhimillisesti vankeja kohdeltiin. Yhdessä kuvassa 1973 vapautetut vangit saavat lähtiessään mukaansa jopa matkamuistoja. Melkoinen hotelli Hilton.

Eilen söimme myös Puku-nimisessä paikassa yhdet parhaista ruoka-annoksista koskaan, ne näyttivät tältä:

Täällä on ollut ihanaa vain pysähdellä pieniin ruokapaikkoihin, kahviloihin ja terasseille vaikka vain juomaan yhdet vedet. Lähes aina meitä on palveltu leveän hymyn kera. Hostellimme vieressä sijaitsi myös pieni, kodinomainen baari nimeltä Tasty, ja sen yläkerrassa oli parvekkeen tapainen, jolla sai istua rauhassa ja katsella kadun elämää. Sieltä näki myös paikallisten parvekkeille, mikä oli mielenkiintoista. Kerran paikan pitäjällä oli joku juttu meneillään, joten hän neuvoi meitä ottamaan juomakaapista mitä haluamme ja maksamaan sitten lähtiessä. Kätevää. Myös pyykinpesu täällä sujui älyttömän hyvin: veimme likaisen pyykkikassin pesuun tiistaina, keskiviikkoaamuna noudimme siististi viikatut vaatteet pesulasta. Kaikki tämä noin eurolla, toimii. Sen sijaan paikallinen viini ei toimi. Riikka erehtyi yhden lasin tilaamaan, ja se maistui enemmän vanhentuneelta likööriltä kuin valkoviiniltä.

Selvittyämme hengissä Hanoin liikenteestä ja kakisteltuamme alas huonot viinit, oli vihdoin aika kokea yksi jännimmistä ja samalla hienoimmista elämyksistä tällä reissulla, eli vietnamilainen yöjuna. Avasimme jännittyneinä hytin, ja siellä meitä tervehtikin neljä paikallista miestä. Kaikki olivat mukavan oloisia, mutta kukaan ei puhunut sanaakaan englantia. Olisi ollut kiva jutella, mutta pelkällä elekielellä olisi mennyt turhan haastavaksi. Vaunumme toinen puoli oli täynnä ilmeisesti Hoi Aniin matkanneita brittejä, jotka kälättivät koko alkumatkan kovaan ääneen. Onneksi vaunussa juoksenteli myös söpö paikallinen poika valomiekan kanssa. Koko junamatkasta ei ole oikeastaan muuta pahaa sanottavaa kuin torakat. Ne olivat etenkin Riikan mielestä nukahtamista ikävästi hankaloittava seikka, mutta siitäkin pääsi yli kun sulki silmät ja ajatteli muita asioita. Ja kyllähän niitä torakoita tuli tapettuakin, ainakin viisi.

"Älä tapa niitä. Ne haistaa kuolleen kaverin ja tulee hautajaisiin."

Hyi. Lopulta yö meni kuitenkin hyvin pieneliöistä huolimatta. Ihan tarpeeksi pehmeä oli patja myös tässä "kovassa" makuuvaunussa, ja kunnon lukittava ovikin meillä oli verhon sijaan. Jokaiselle tuotiin illalla vesipullot, ja lisäksi myyntikärry kiersi pitkin junaa läpi yön. Ainoa kummallisuus olivat kuulutukset, joita soitettiin todella kovalla myös keskellä yötä. Havahduimme siis ainakin pari kertaa kesken unien, kun juna pysähtyi.

Torakoista ei vielä tietoakaan. 

Aamun maisemat olivatkin sitten uskomattomat, ja ne korvasivat heittämällä hieman huonosti nukutun junayön. Hue-Da Nang-väli oli tosiaankin melkoinen maisemareitti; menimme korkealla rinteellä ja ihailimne milloin vihreitä kukkuloita, milloin merta, milloin palmurantoja tai noita kaikkia yhtä aikaa. Aamu menikin siis ikkunassa roikkuessa, ei siitä osannut poiskaan lähteä. Liian kaunista. Lähempänä Da Nangia alkoikin näkyä hökkelikyliä ja muuta elämää, vehreä maaseutu jäi taakse.

Täällä Da Nangissa on väljää ja enemmän tilaa hengittää. Hanoin vilkkaus on jäänyt taakse, ja ehkä ihan hyvä niin. Onhan täälläkin skoottereita ja ihmisiä, mutta kadut ovat leveämpiä ja niillä on vähemmän tavaraa. Aurinko on myös näyttäytynyt, toisin kuin pilvisessä pääkaupungissa. Ja onhan täällä se ranta. Suuntasimmekin sinne heti, kun olimme päässeet sisälle huoneeseen ja käyneet suihkussa. Da Nang Backpacker's hostel on hyvällä paikalla ja meillä on kiva huone ylimmässä kerroksessa. Omaa vessaa meillä ei ole, ja sisätiloissa pitää käyttää hostellin omia sisätossuja. Silti tunnelma on jotenkin rennompi ja lämpimämpi kuin Hanoin hostellissamme, joka tuntui olevan etenkin brittien suosiossa.

On kyllä mahtavaa kulkea Vietnam päästä päähän ja käydä eri kaupungeissa katsastamassa erilaista elämänmenoa. Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että pidämme Da Nangista Hanoita enemmän. Täälläkin on aito ja paikallinen meno, mutta silti jotenkin - mitenköhän sen muotoilisi - siistimpää. Rantakatu on mahtava etenkin iltavalaistuksessa, ja kaiken huipuksi täällä on tulta syöksevä lohikäärmesilta. How cool is that! Tulishow käynnistyy ainoastaan lauantai- ja sunnuntai-iltaisin, mutta me päätimme tulla tänne Hoi Anin jälkeen vielä yhdeksi yöksi. Vähän jäi sellainen olo, ettei tästä kaupungista haluaisi vielä luopua. Täällä on yllättävän moderni fiilis etenkin rannan läheisyydessä, kovasti rakennetaan ja kunnostetaan. Hanoissa ei juuri korkeita rakennuksia näkynyt, täällä niitä riittää.

Vihdoinkin mereen!

Dragon Bridge.

Rantsukatu.

Bilistä hostellin katolla.

Emme tienneet Vietnamista etukäteen paljoakaan, mutta maa on kyllä jo nyt tehnyt meihin lähtemättömän vaikutuksen. Kaikkialla on turvallinen ja hyvä fiilis, ja ihmiset auttavat, vaikka eivät englantia osaisikaan. Tänään esimerkiksi yritimme ylittää yhtä isoa tietä, eikä skoottereiden ja autojen välistä tahtonut millään löytyä paikkaa jalankulkijoille. Lopulta paikallinen poliisi viittoi meidät mukaansa, ja pääsimme tien yli tämän vanavedessä. Nyt kunnon yöunet niin jaksaa koluta huomenna Hoi Anin, joka on muuten yksi Unescon maailmanperintökohteista.