Hoi An

Nopea tilannepäivitys Hoi Anista. Hyppäsimme siis hostelliaamiaisen jälkeen (pannukakkuja Oton synttärien kunniaksi) ns. keltaiseen bussiin, jolla pääsee parilla eurolla Hoi Aniin. Bussipysäkkejä on paljon ja ne on suhteellisen helppo löytää, keltaisen bussinkin erottaa skoottereiden seasta helposti. Bussissa oli lisäksemme vain paikallisia, joten hymyily ja tuijottelu oli jälleen taattu. Etenkin Oton hiustyyliä hämmästellään, samoin Riikan kalpeutta.

"You're soooo white!"

Yellow bus.

Bussi ottaa ulkomaalaisilta eri hinnan kuin paikallisilta, mikä on mielestämme ihan ok. Taistelu pikkukolikoiden takia tuntuisi typerältä ja turhalta. Matka kesti suunnilleen tunnin - onneksi ikkunat olivat auki, sillä ilmastointi ei toiminut. Bussin päätepysäkki oli myös hiukan syrjässä keskustasta, mutta päätimme kuitenkin kävellä ja torjua sinnikkäiden motobike-kuskien kyytitarjoukset. Emme ole vielä kertaakaan joutuneet turvautumaan taksiin, vaikkei se täällä kallista olekaan. Tykkäämme kävellä, eivätkä etäisyydet ole tähän mennessä olleet todellakaan pahoja. Tänään meinasi kuitenkin epätoivo iskeä, kun suunnistimme ensin väärän osoitteen mukaan. Täällä teiden numerointi ei ole aina ihan yksinkertaista. Kaiken lisäksi lämpöä oli +28 ja rinkat painoivat selässä; näin jälkikäteen ajatellen olisi tietysti pitänyt jättää ne Da Nangin hostelliin ja lähteä pelkillä päivärepuilla. Onneksi oikea osoite selvisi lopulta ja pääsimme hikisinä ja väsyneinä majapaikkaamme.

Täällä päätimme yöpyä "homestay"-tyylisesti majatalossa, jossa on vain muutama huone ja perhe asuu itse samassa talossa. Kaikin puolin siisti paikka, huoneen sisustuskin hyvin tyypillinen täällä päin:

Suihkussa ollessaan kasteli koko vessan.

Paikkaa pyörittää ilmeisesti kolme siskosta, joista vain vanhin puhuu englantia. Kaksi muuta olivat kyllä hyvin mukavia, mutta kommunikointi oli hieman haastavaa. Saimme kartan, johon nuorin siskoista piirsi vimmatusti nuolia ja ympyröi paikkoja. Emme ymmärtäneet mitään. Onneksi kartta oli myös omassa päässä ja historiallinen vanhakaupunki löytyi helposti. Se on yksi Unescon maailmanperintökohteista, eikä ihme. Kaikkialla on nättiä ja kuvauksellista: pitkäveneitä, ruokamyyjiä, paperilyhtyjä, pieniä kojuja, kauppahalli...

Idyllisyyden varjopuolena näyttäytyi sellainen turismi, jollaiseen emme ole Vietnamissa vielä tähän mennessä törmänneet. Hanoissa tarjottiin silloin tällöin cycloa tai taxia, mutta täällä sisäänheittokulttuuri on aivan omaa luokkaansa. Tuntui myös, että moni alun perin autenttinen asia on muuttunut vain turisteille tehdyksi. Naiset huutelivat meitä pitkäveneen kyytiin ja Riikka joutui puoliväkisin kuvattavaksi hedelmävaaka olalla, vaikka olisimme vain halunneet ostaa pari banaania. Niillekin tuli tietenkin tuplahinta, koska "photo, photo." Viimeistään täällä tuli myös selväksi, että Vietnam on brittien ja jenkkien suosikkikohde. Yhteenkään suomalaiseen emme ole vielä törmänneet.

Täällä ei taida pahaa ruokaa edes saada.

Banaaneille lisähintaa.

Turistilauma ja cycloja.

Jos unohdimme turistien määrän ja harhauduimme hieman syrjäkujille, oli Hoi An kuitenkin ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Kauneimmillaan se oli illan pimentyessä, kun lukuisat paperilyhdyt syttyivät ja loivat pikkukujille tunnelmaa. Turistit katosivat ravintoloihin, baareihin tai nukkumaan ja kujille tuli tilaa. Vaihtelun vuoksi oli myös ihanaa kävellä kaduilla, joilla autot ja mopot eivät saa ajaa. Kaupunki jakaantui selvästi turisteja vilisevään vanhaankaupunkiin ja paikallisten omaan kaupunginosaan (missä meidänkin yöpaikkamme sijaitsi). Tämä puoli kaupungista ei ole ehkä niin kuvauksellinen ja idyllinen kuin vanhakaupunki, mutta aidompi kyllä.

Paperilyhtyjä oli joka puolella.

Otto ostamassa paikallista jälkkäriä.

Night Market.

Huomiseksi onkin sitten luvattu sadetta sekä Da Nangiin että Hoi Aniin. Täällä tulee vettä ihan reippaasti, yhden tunnin aikana jopa 30 ml. Da Nangissa ennuste oli onneksi maltillisempi, vähäistä sadetta ja puolipilvistä. Toivottavasti lohikäärmesilta jaksaa syöstä tulta vähän huonommassakin säässä.