Goodbye Vietnam, Hello Cambodia

Vietnam on nyt jätetty taakse, melkoinen kulttuurikylpy se kyllä olikin. Kaikin tavoin positiivinen kokemus: turvallinen fiilis kaikkialla, juna toimi niin kuin junan pitäisi Suomessakin toimia, kaikki oli rikollisen halpaa ja ystävällisiä (tai huvittuneita) hymyjä riitti. Välillä oli toki vaikea sanoa, oltiinko meille ystävällisiä sen takia, että olemme käveleviä lompakoita, vai oliko avuliaisuus aitoa. Vietnamilaisia tuntuu olevan hieman vaikea lukea. Mitä he oikeasti ajattelevat ystävällisen hymynsä takana? Liikenne oli myös sydämentykytyksiä aiheuttava seikka, mutta siihenkin tottui vähitellen. Kävele vain. Älä pysähdy. Älä panikoi. Vietnamin liikenne on kuin sen sähköjohdotkin; ihan sekaisin, mutta silti jotenkin kummallisesti se toimii. Emme joutuneet todistamaan yhtään kolaria tai sähkökatkosta.

Viimeisenä päivänämme Ho Chi Minhissä päätimme vierailla taas sotamuseossa, koska helle ei innostanut pelkkään päättömään kävelyyn ympäri kaupunkia. Matkalla iski 15 minuutin rankka sadekuuro aivan tyhjästä. Sen jälkeen paistoi taas aurinko kuin mitään sadetta ei olisi koskaan ollutkaan.

Täytyy kyllä sanoa, että tämä etelän sotamuseo oli Hanoin versiota vaikuttavampi. Valokuvat olivat uskomattoman voimakkaita, ja "Agentti Oranssin" vaikutuksille omistettu huone oli sydäntäsärkevä. Eteläänhän siis suihkutettiin sodan aikana laajasti dioxiinia ja muita myrkkyjä, jotka ovat vaikuttaneet usean sukupolven ajan mm. erilaisina mutaatioina. Näyttelyssä oli kuvia vauvoista, joilta puuttuu syntyessään raajat, äideistä, jotka hoivaavat aikuisia, mutta monin tavoin kehittymättömiä lapsiaan, miehistä ilman silmiä, vääntyneistä jaloista....Ei tosiaan ollut kevyttä katseltavaa.

Suomi mainittu!

Illemmalla kävimme leikkaamassa Oton hiusten sivut. Elekielellä mentiin, mutta onneksi parturi ymmärsi ja saatiin tukka taas siistiksi ja vähemmän hiostavaksi. Miesparturin lisäksi liikkeessä pyöri ainakin neljä nuorta tyttöä minimekoissa ja korkokengissä, ilmeisesti naisasiakkaita varten. Paha sanoa. Tukka saatiin kuitenkin kuntoon, ja kun iltakin oli sopivasti pimentynyt, suuntasimne ravintolaan nimeltä The View Rooftop bar. Upeista näkymistään huolimatta olut maksoi euron, eli halvalla päästiin ihailemaan Ho Chi Minhin kaupunkikuvaa yövalaistuksessa.

Eilen olikin sitten aika sanoa hyvästit legioonalle skoottereita, "motobike"-huuteluille, kartiohatuille, pahalle viinille, grillatun lihan tuoksulle, poltetun roskan hajulle, Pekka-liskolle, paperilyhdyille, suitsukkeille, peitottomille sängyille ja kankaisille suusuojuksille. Muutamia mainitaksemme. Heräsimme puoli seitsemältä, söimme nopeasti hostellin aamupalan ja loikimme alle kilometrin matkan bussiasemalle. Mekong Express on cambodialainen bussifirma, jonka kanssa kaikki sujui hyvin, joskin vähän sekavasti. Kattoon ja seiniin oli liimailtu epämääräisiä tarroja ja julisteita, mutta vessa oli siisti, penkit pehmeät ja telkkarissa pyöri uusin Terminaattori. Jo valmiiksi kohtuulliseen hintaan kuului myös vesipullo ja aamupalaboxi.

Bussin etualalla meitä viihdytti koreaan, kultaiseen paitaan pukeutunut "bussi-isäntä", joka aina välillä mumisi jotain, ilmeisesti englantia, mikrofoniin.

"Ladies and gentlemen ---- ---- ???? ----- ????"
"Tajusit sä?"
"En yhtään."

Vietnamin ja Cambodian rajalla meidät viitottiin suureen halliin, jossa oli laukkujen skannaus ja metallinpaljastin. Otto piippasi, mutta ketään ei kiinnostanut. Kävelimme muiden bussin matkustajien kanssa rajaviranomaisen kopin luo, jonne bussi-isäntä oli kiikuttanut kaikkien passit. Oli kieltämättä vähän orpo olo, kun passi vietiin hetkeksi jonnekin paikkaan x. Halli oli täynnä muita bussillisia, ja passeja vietiin ja tuotiin. Aika pian bussi-isäntämme alkoi huudella nimiä, ja omansa kuultuaan sai kulkea ulos portista. Me olimme viimeisinä, tietenkin. Bussi-isäntä yritti ilmeisesti olla hauska, otti passimme taskuunsa, levitteli nauraen käsiään ja oli kävelevinään tiehensä. Meitä ei kauheasti naurattanut. Suostuimme hymähtämään väkinäisesti ja saimme passimme takaisin. Huumoria, huumoria hei!!

Ensimmäinen pysähdys oli vain Vietnamin poistumisleimaa varten. Ajoimme pikkupätkän ja pysähdyimme taas, tällä kertaa maahantuloleimaa ja viisumeja varten. Sama rumba, paitsi että meidät ainoina ohjattiin e-visa-tiskille. Se olisi ollut muita nopeampi, ellemme olisi joutuneet jonottamaan leimaa erikseen ja päätyneet jonon hännille. Eli muille tiedoksi; e-visaa on oikeastaan turha hankkia etukäteen, sillä aikaa tai vaivaa ei juurikaan säästy. Lisäksi oman bussin muita matkustajia joutuu joka tapauksessa odottelemaan. Kaiken kaikkiaan rajamuodollisuudet sujuivat yllättävänkin kivuttomasti ja nopeasti. Kivuliaampaa oli, kun ajoimme tielle juosseen koiran yli (kuljettaja yritti kyllä jarruttaa, ei ehtinyt) ja kun seurasimme ensimmäisen rivin paikoiltamme uhkarohkeita ohituksia. Onneksi oma kuskimme ei lähtenyt tekemään hulluja hyökkäyksiä vastaantulevien kaistalle, toisin kuin moni muu.

Nyt olemme lopulta turvallisesti Phmom Penhissä, Cambodian pääkaupungissa. Täällä on KUUMA! +35 ja hiki valuu, mutta ei valiteta. Olemme ehkä lievästi yllättyneitä, kuinka iso ja vilkas paikka tämä onkaan. Täällä näkee suhteellisen paljon muita matkailijoita etenkin tietyillä alueilla - sekin tuli vähän puskista. Olemme kyllä opiskelleet maat hyvin etukäteen, mutta yllätyksiä tulee silti aina, ja sehän on matkailun suola. Parasta on ennakkoluulojen murtuminen ja käsitysten muuttuminen. Mielikuva hieman harmaasta ja menneeseen juuttuneesta paikasta on vaihtunut eläväiseen, yllättävän länsimaiseen kaupunkiin, jossa ravintoloita ja kahviloita riittää, ja telkkarista tulee Voice of Cambodia.

Olemme olleet PP:ssä vasta vähän aikaa, mutta tuntemukset ovat positiiviset ja fiilis hyvä. Munkkeja näkee joka puolella, skootterienkin kyydissä, ja se tuo kaupunkiin omaleimaisen värin, kirjaimellisesti. Hostellimme sijaitsee hyvällä paikalla vilkkaan tien varrella, ja meitä vastapäätä on yksi munkkiluostareista. Näemme ikkunasta, kuinka oranssit kaavut kuivuvat tuulessa ja munkit käyvät nukkumaan pelkistetyissä huoneissaan. Käytämme kaapumiehistä sanaa pulla, sillä munkki on ymmärrettävissä. Muita turvallisia sanoja ovat esimerkiksi Yhdysvallat (korvaa sanan Amerikka tai USA), saarivaltio (Iso-Britannia), saapasmaa (Italia), kentät (Killing Fields) ja yhteistalous (sosialismi). Onneksi on tämä salakieli, eikä ilmeisesti ketään muita suomalaisia samoilla suunnilla. Tai tietysti on, mutta jotenkin olemme onnistuneet välttämään kohtaamiset ja tottuneet siihen, että voimme puhua mitä vain, eikä kukaan ymmärrä. Kun kerromme, mistä olemme, saamme vastaukseksi tyhjän katseen tai maininnan järvistä ja kylmyydestä. Hauskin oli kuitenkin olettamus "mustista vuorista." Missä sellaisia on? Toisaalta, olemmehan me kyllä melkoinen muumilaakso.

Totuuden nimissä täytyy toki mainita, ettei Phnom Penh pelkkä positiivisuuden ja zen-tilaan pyrkivien munkkien satumaa ole. Köyhyyttä ja kurjuutta näkee enemmän kuin Vietnamissa, ja kerjäämistä on. Pahimpia ovat sitä tekevät lapset, jotka muuten ovat täällä uskomattoman suloisia suurine ruskeine silmineen. Onneksi kolkuttavaa omatuntoa voi hiljentää esimerkiksi syömällä matkaoppaan listaamissa eettisissä ravintolossa, joissa työskentelee entisiä katulapsia ja tuotostakin osa ohjataan lasten auttamiseen. Toivottavasti ainakin. Tuk tuk-kuskeja huutelee joka nurkalla, ja varomattomasti laukkuaan kantavia turisteja kuulemma ryöstetään vauhdissa mopon selästä. Onneksi emme kanna täällä laukkuja tai reppuja, vain rahavöitä. Kaikkialla, missä vain on turisteja, on huijauksia ja varkauksia, ja vähän varovainen pitää aina olla. Emme ole toistaiseksi kokeneet PP:tä sen turvattomammaksi kuin Vietnamin kaupunkejakaan.

Söimme muuten eilen ehkä hauskimman illallisen tähän saakka, kun löysimme matoilla päällystetyn aukion ja sen ympäröivät ruokakojut. Otimme kengät jalasta niin kuin muutkin ja nautimme nuudelimme rennosti maassa istuen. Mahtavaa. Otto myös oppi, mitä tarkoittaa oikeasti tulinen chilikastike, ja taas paikallisilla oli naurussa pitelemistä. Kaupungin halkoo leveä joki, jonka reunaa on mukava kävellä. Osa makoilee penkeillä, joku lenkkeilee, pojat pelaavat palloa tai potkivat volleybirdiä. Emme ole vielä kehdanneet testata omaamme julkisella paikalla, tuskin kehtaammekaan.

Nyt on Phnom Penhin keskipäivä, ja pian suuntaamme Killing Fieldseille ja näemme ehkä liiankin hyvin, mitä täällä on jouduttu aivan lähihistoriassa kokemaan. Paikkaa ei suositella lapsille eikä herkille aikuisille. Saa nähdä, miten meidän käy.

Ho Chi Minh

Junalipuissa luki Saigon, mutta virallisesti kai kuitenkin Ho Chi Minhissä ollaan. Junamatka meni hyvin, vaikka kieltämättä kahdeksan tuntia istuskelua on pitkä aika. Onneksi suurimman osan ajasta oli valoisaa, niin pystyi katselemaan maisemia. Lähinnä peltoa, vähän istutettua metsää ja vehreitä kukkuloita. Muutama lehmä. Vietnamin juna on kyllä ollut kaikin tavoin toimiva ja hyvä kokemus, suosittelemme vahvasti!

Nha Trangin asema.

Muitakin väsytti.

Täällä Ho Chi Minhissä on todella erilainen tunnelma kuin Hanoissa, länsimaisempi. Modernimpi. Vapaamielisempi. Silti taidamme pitää Hanoista enemmän. Skoottereita on kyllä ihan yhtä paljon, mutta tyrkyttämistä ja myymistä huomattavasti enemmän. Eksyimme myös kamalalle turistialueelle, jossa oli tyttöbaareja toisensa perään, jumputtavia yökerhoja, krääsäkauppoja ja ennen kaikkea sisäänheittäjiä. Mutta aivan kuten Nha Trangissakin, täälläkin löytää kyllä ne turistivapaat, paikallista elämää vilisevät kujat, kun malttaa vähän etsiä. Hostellimme sijaitsee onneksi kivalla paikalla kaukana yöelämä-keskittymästä. Huoneemme on myös mukava, ja meillä on kylppärissä jopa oma lemmikkilisko:

Ristimme sen mielikuvituksellisesti Pekaksi. Se on niin pieni ja huomaamaton, että luulimme sitä aluksi kaakeliin maalatuksi. Yllätys oli suuri, kun "kaakelimaalaus" olikin vaihtanut paikkaa. Liskoilun lisäksi olemme kävelleet, kävelleet ja kävelleet (taas!). Motobike-kuskit hiljentävät kohdalla ja kysyvät, minne olemme menossa, kelpaisiko kyyti. Vastaamme, että emme minnekään, emme tiedä, kävelemme vain. Vastaukseksi saamme oudon katseen.

Olemme kiertäneet melkein kaikki ns. pakolliset nähtävyydet, joita on muuten vähemmän kuin Hanoissa. Olemme löytäneet luottoleipomon, pesettäneet pyykkiä, todistaneet puisto-aerobiciä, ostaneet paikallisen footbagin eli volleybirdin (maksoi 80 senttiä) sekä istuneet puistoissa puiden suojassa. Kauan. Täällä on nimittäin päivisin niin kuuma, että kävelystä ei tahdo tulla mitään. Sateisen Da Nangin ja suorastaan myrskyisän Nha Trangin jälkeen helle tuntuu kyllä ihan kivalta, mutta hetki tässä menee totutteluun. Pitää vain muistaa juoda usein, oikeastaan koko ajan.

Lähileipomo.

Kauppahalli.

Taas jossain puistossa.

Postitoimisto.

Muka kuntoiltiin.

Söpöjä koululaisia.

Uudempaa kaupunkikuvaa.

Kävimme myös Mekong Expressin toimistossa lunastamassa bussilippumme ylihuomista varten. Kyyti lähtee aikaisin aamulla ja kestää 6-7 tuntia, riippuen rajamuodollisuuksien sujuvuudesta. Reittiimme on muuten tullut pieni muutos, oikeastaan lisäys: Sihanoukville. Tajusimme, että olemme varanneet Siem Reapia varten viisi yötä. Viisi! Se on nykyisellä reissutahdillamme järkyttävän pitkä aika yhdessä paikassa, etenkin kun Siem Reap on paikkana melko pieni. Ajattelimme kai, että Angkor Watiin pitää varata kunnolla aikaa. Joku roti silti. Keksimme siis Sihanoukvillen, joka sijaitsee noin kolmen tunnin ajomatkan päässä Phnom Penhistä. Se on rantakohde, jossa yövymme pari yötä bungaloweissa ja toivomme hyvää säätä. Sihanoukvillestäkin liikkuu juttuja, että turismi olisi jo pilannut entisen paratiisin, ja kaupustelijoita riittäisi rannoilla riesaksi asti. Valitsimme rannoista sen hiljaisimman, Otres Beachin. Sittenpä näemme, tykkäämme tai sitten emme. Niin kuin jonkun hostellin seinään oli maalattu: "Don't listen to what they say, go and see." Pätee muuten myös tähän blogiin.

Mutta niin, takaisin nykyhetkeen ja viimeisiin päiviin Vietnamissa. Ho Chi Minh on niin suuri kaupunki, että emme ole nähneet siitä vielä puoliakaan. Tännehän on suunniteltu metrokin vuoteen 2020 mennessä, mikä tulee helpottamaan liikennekaaosta huomattavasti. Täällä on, jos mahdollista, vielä Hanoitakin vaikeampaa ylittää tie. Emmekä ole vieläkään täysin selvillä liikennesäännöistä, jos sellaisia on. Juuri kun ajattelemme, että autoilijoille palaa punainen, lävähtää jostain kourallinen väärään suuntaan ajavia skobia. Ja juuri kun ajattelemme olevamme turvassa jalkakäytävällä, päättää joku kiireinen mopokuski ohittaa ruuhkan sitä kautta. Huhhuh. Vietnamin (ja myös UAE:n) jälkeen Suomen liikenne tuntuu muutamalta kesyltä leikkiautolta, jotka pyörivät ympyrää hyvin organisoidulla autoradalla.

Ho Chi Minhissä riittää katseltavaa ja ihmeteltävää helposti näiksi kahdeksi päiväksi, jotka kaupingissa vietämme. Täällä näkyy yllättävänkin paljon lasisia hallintorakennuksia ja bisneskeskuksia, pilvenpiirtäjiä ja viiden tähden hotelleja. Ero etelän ja pohjoisen välillä on valtava. Hanoissa aika tuntuu pysähtyneen, täällä taas rakennetaan, uudistetaan, uudistutaan ja edetään. Hanoissa katukauppiaat myivät hedelmiä ja uppopaistettuja jälkkäreitä, täällä ollaan edetty aurinkolaseihin ja lompakoihin. Hanoissa kulki miehiä sodanaikaisissa, vihreissä peltikypärissä, täällä nuoret tytöt laittavat korkokengät jalkaan ja lähtevät taksilla juhlimaan. Olemme muuten miettineet, että etelän ja pohjoisen eroavaisuuksien lisäksi myös sukupolvien välisen kuilun täytyy olla melkoinen. Nuoret käyttävät sosiaalista mediaa samalla tavalla kuin mekin, seuraavat tunnettuja julkkiksia ja istuvat ystävien kanssa kahviloissa. Heidän vanhempansa taas ovat kokeneet ainakin yhden, ehkä jopa kaksi sotaa. Se jättää jäljen.

Vietnam on muuttunut parissakymmenessä vuodessa harppauksin - ottanut sellaisia askeleita, joihin se ehkä ei ole ollut edes valmis. Se on avautunut matkailijoille, lopulta, ja sen löytää yhä useampi reissaaja. Siksipä suosittelemme tulemaan tänne nyt, kun turismi ei ole vielä nostanut hintoja radikaalisti eikä omaleimainen kulttuuri ole kuollut. Vietnam on vielä toistaiseksi sosialistivaltio, mutta sekään tuskin jatkuu loputtomiin. Toisaalta kun katsoo näitä nuudelikeittoa myyviä mammoja, kankaisia, sisälläkin käytettäviä suusuojuksia, kuppaaja-eukkoja (keskellä katua, kyllä) ja vanhoihin sotavermeisiinsä pukeutuneita miehiä, on vaikea uskoa edes turismin nujertavan tämän maan väkevää henkeä. Aina voi ainakin toivoa.

Da Nangista Nha Trangiin

Nyt on sitten koettu sateistakin Vietnamia. Da Nangissa sateli ja tuuli koko lauantain julmetun kovaa, oli kuin meidät olisi yhtäkkiä heitetty Suomen syyskuuhun. Hupparit ja pitkät housut piti kaivaa esiin. Muutama päivä sitten oli vielä lähemmäs 30 astetta ja airinkoa, nopeasti se muuttui.

Lauantaina tulimme tosiaan keltaisella bussilla Hoi Anista ja kirjauduimme taas samaan Da Nang backpacker's-hostelliin, jopa samaan huoneeseen. Sateisesta säästä huolimatta käppäilimme kaupungilla ja kävimme mm. ostamassa junaliput Nha Trangiin menevään yöjunaan. Se onkin viimeinen tällä reissulla, loput matkoista taitamme päiväjunalla, bussilla tai lentokoneella.

Koska lohikäärmesilta syöksee tulta lauantaisin ja sunnuntaisin, olimme sopivasti kaupungissa nähdäksemme tuon eeppiseltä kuulostavan spektaakkelin. No, totuus oli muutamia pieniä tulipölläytyksiä ja paljon turisteja kännykkäkamerat tanassa. Show kesti ehkä kaksi minuuttia, mutta oli se silti ihan hauska nähdä. Kun luulimme esityksen jo loppuneen ja teimme lähtöä, aukesi lohikäärmeen suu kuitenkin uudestaan ja suihkutti ilmoille vettä komeassa kaaressa. Osa katselijoista jäi onnettomasti vesisuihkun alle, aivan kuin tuuli ja sade ei olisi riittänyt.

Lauantain illalliskokemuksemme oli mahtavan autenttinen. Menimme paikalliseen muovituoliravintolaan, jossa oli älyttömän halpaa, sankka savu ja mielettömät tuoksut. Jokaiselle pöytäseurueelle tuodaan oma hiiligrilli, jossa sitten itse grillataan mitä halutaan. Paikka oli tupaten täynnä, ja paikalla oli kymmenenkin hengen seurueita. Iloisen rupattelun ja naurun määrä oli melkoinen. Olisi ehkä kannattanut tilata useita erilaisia grillattavia, mutta otimme vain perinteisesti ja turvallisesti nautaa. Kanasta käytetään täällä kaikki osat, siis ihan kaikki, joten se ei ole aina välttämättä paras valinta. Siinä sitä sitten grillailtiin ja ihmeteltiin paikallisia, joilla oli kunnon barbeque-bileet menossa. Syöminen on täällä päin maailmaa sosiaalinen tapahtuma, ja se kestää useita tunteja. Moni seurue oli tilannut pöydän viereen kokonaisen korillisen olutta, ettei varmasti lopu kesken. Me olimme varmaan se outo suomalaispari, joka grillaili 15 minuuttia, söi ja lähti.

Sunnuntai oli ajantappopäivä. Olimme koko päivän sadetta paossa kahviloissa ja ruokapaikoissa. Huonettahan meillä ei enää ollut, mutta saimme onneksi viettää aikaa hostellin oleskeluaulassa ja kattobaarissa. Päivä tuntui matelevan laiskasti kuin Da Nangin kaduilla vaeltelevat pulleat rotat, mutta lopulta kello oli tarpeeksi lähteäksemme juna-asemalle. Hostellin ystävällinen henkilökunta näytti hämmentyneeltä, kun emme ottaneet taksia vaan kävelimme. Ulkonahan oli kuitenkin melkein 20 astetta ja matkaa vain reilu kilometri, mitä pienestä tuulesta ja sateesta. Suomalainen kestää pahempaakin.

Kodikas CongCafe, täällä tapoimme aikaa kauan. 

Yöjuna oli samanlainen kuin viimeksikin. Tällä kertaa hytissämme oli neljä paikallista miestä ja yksi nainen vauvan kanssa, eli vain yksi punkka keskikerroksessa vapaana. Ööööö? Yhteistä kieltä ei taaskaan ollut, mutta lopulta saimme lippuja tutkailemalla selville, että Riikan paikalla nukkuva mies oli kyllä oikeassa hytissä, mutta väärässä vaunussa. Otto tarjoutui ritarillisesti nukkumaan "käytetyissä" lakanoissa, mutta siihen ei ollut onneksi tarvetta. Alapunkan tilannetta seurannut mies oli käynyt selittämässä sekaannuksen konnarille, joka toi Riikalle puhtaat lakanat. Jälleen yksi osoitus tämän maan kansalaisten vilpittömästä ystävällisyydestä.

Yöjuna lähti myöhemmin kuin viime kerralla, vasta yhdentoista aikaan. Kävimme siis melkein heti nukkumaan. Jännitimme vähän, herätteleekö vauva meitä yöllä, mutta ei todellakaan. Yllättäjäksi nousikin yläpunkan kuorsaaja. Opimme myös, että kuulutukset saa säädettyä pois, kukaan ei vain sitä viime kerralla tehnyt. Yö oli silti katkonaisempi kuin viime kerralla, sillä puoli kahdelta alapunkkien perhe lähti ja tilalle tuli kaksi naista, jotka pitivät hytin ovea auki sekä söivät ja juttelivat ennen kuin kävivät nukkumaan. Puoli viiden maissa taas havahduimme siihen, kun yläpunkan kuorsaaja kavereineen jäi kyydistä. No, sellaista se on.

Yöjunamme Nha Trangissa. 

Junaliput.

Nyt olemme hotellien valtaamassa rantalomakohteessa, Nha Trangissa. Halusimme reitille yhden rauhallisen ja rentouttavan yön meren rannalla ennen hektistä Ho Chi Minhiä ja Cambodiaa. Emme olleet ehkä kuitenkaan tajunneet, kuinka paljon turisteja täällä on. Erityisesti venäläisiä. Niin paljon, että kaikki opastetaulut ja kyltit rantakadulla on kirjoitettu venäjäksi, samoin kuin ravintoloiden ruokalistat. Hintataso on myös korkeampi kuin aiemmissa paikoissa. Nha Trang taitaakin olla venäläisille kuin Kanaria suomalaisille, tuttu ja turvallinen. Turistialue rajoittuu kuitenkin vain rannan ympäristöön, sillä kävelymatkallamme asemalta hotellille näimme melko lailla samanlaista elämänmenoa kuin Da Nangissa. Löysimme myös mahtavan, aution "keskuspuiston" ruosteisine maailmanpyörineen ja karuselleineen. Aavemainen fiilis.

Ei ihan uintisää.

Hotellia hotellin perään.

Houkutteleva maailmanpyörä.

Piti olla kaupunkinäköala, saatiin tää.

Olemme myös seuranneet lumoutuneina mahtavaa aallokkoa, joka iskee rantaan ja pitää hurjaa ääntä. Jotkut aalloista nousevat lähelle rantakadun muuria. Välillä on vaikea muistaa, että täällä on nyt tosiaan talvi ja off-season. Kauheasti rakennetaan ja kunnostetaan, ihan kuin hotelleja ei olisi jo nyt tarpeeksi. Nha Trangista jäi käteen hyvä ruoka, kiva hotelli ja myrskyävällä rannalla kävely, aika kylmäksi jätti muuten. Saimme kuitenkin levätä 15. kerroksessa sijainneessa huoneessamme ja kerätä sopivasti voimia reissun loppupuolta varten. Huomenna onkin sitten luvassa kahdeksan tunnin päiväjuna Ho Chi Minhiin, sitä odotellessa!

Nha Trang iltavalaistuksessaan.

Hotellin allas, tyhjillään koko päivän.

Hoi An

Nopea tilannepäivitys Hoi Anista. Hyppäsimme siis hostelliaamiaisen jälkeen (pannukakkuja Oton synttärien kunniaksi) ns. keltaiseen bussiin, jolla pääsee parilla eurolla Hoi Aniin. Bussipysäkkejä on paljon ja ne on suhteellisen helppo löytää, keltaisen bussinkin erottaa skoottereiden seasta helposti. Bussissa oli lisäksemme vain paikallisia, joten hymyily ja tuijottelu oli jälleen taattu. Etenkin Oton hiustyyliä hämmästellään, samoin Riikan kalpeutta.

"You're soooo white!"

Yellow bus.

Bussi ottaa ulkomaalaisilta eri hinnan kuin paikallisilta, mikä on mielestämme ihan ok. Taistelu pikkukolikoiden takia tuntuisi typerältä ja turhalta. Matka kesti suunnilleen tunnin - onneksi ikkunat olivat auki, sillä ilmastointi ei toiminut. Bussin päätepysäkki oli myös hiukan syrjässä keskustasta, mutta päätimme kuitenkin kävellä ja torjua sinnikkäiden motobike-kuskien kyytitarjoukset. Emme ole vielä kertaakaan joutuneet turvautumaan taksiin, vaikkei se täällä kallista olekaan. Tykkäämme kävellä, eivätkä etäisyydet ole tähän mennessä olleet todellakaan pahoja. Tänään meinasi kuitenkin epätoivo iskeä, kun suunnistimme ensin väärän osoitteen mukaan. Täällä teiden numerointi ei ole aina ihan yksinkertaista. Kaiken lisäksi lämpöä oli +28 ja rinkat painoivat selässä; näin jälkikäteen ajatellen olisi tietysti pitänyt jättää ne Da Nangin hostelliin ja lähteä pelkillä päivärepuilla. Onneksi oikea osoite selvisi lopulta ja pääsimme hikisinä ja väsyneinä majapaikkaamme.

Täällä päätimme yöpyä "homestay"-tyylisesti majatalossa, jossa on vain muutama huone ja perhe asuu itse samassa talossa. Kaikin puolin siisti paikka, huoneen sisustuskin hyvin tyypillinen täällä päin:

Suihkussa ollessaan kasteli koko vessan.

Paikkaa pyörittää ilmeisesti kolme siskosta, joista vain vanhin puhuu englantia. Kaksi muuta olivat kyllä hyvin mukavia, mutta kommunikointi oli hieman haastavaa. Saimme kartan, johon nuorin siskoista piirsi vimmatusti nuolia ja ympyröi paikkoja. Emme ymmärtäneet mitään. Onneksi kartta oli myös omassa päässä ja historiallinen vanhakaupunki löytyi helposti. Se on yksi Unescon maailmanperintökohteista, eikä ihme. Kaikkialla on nättiä ja kuvauksellista: pitkäveneitä, ruokamyyjiä, paperilyhtyjä, pieniä kojuja, kauppahalli...

Idyllisyyden varjopuolena näyttäytyi sellainen turismi, jollaiseen emme ole Vietnamissa vielä tähän mennessä törmänneet. Hanoissa tarjottiin silloin tällöin cycloa tai taxia, mutta täällä sisäänheittokulttuuri on aivan omaa luokkaansa. Tuntui myös, että moni alun perin autenttinen asia on muuttunut vain turisteille tehdyksi. Naiset huutelivat meitä pitkäveneen kyytiin ja Riikka joutui puoliväkisin kuvattavaksi hedelmävaaka olalla, vaikka olisimme vain halunneet ostaa pari banaania. Niillekin tuli tietenkin tuplahinta, koska "photo, photo." Viimeistään täällä tuli myös selväksi, että Vietnam on brittien ja jenkkien suosikkikohde. Yhteenkään suomalaiseen emme ole vielä törmänneet.

Täällä ei taida pahaa ruokaa edes saada.

Banaaneille lisähintaa.

Turistilauma ja cycloja.

Jos unohdimme turistien määrän ja harhauduimme hieman syrjäkujille, oli Hoi An kuitenkin ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka. Kauneimmillaan se oli illan pimentyessä, kun lukuisat paperilyhdyt syttyivät ja loivat pikkukujille tunnelmaa. Turistit katosivat ravintoloihin, baareihin tai nukkumaan ja kujille tuli tilaa. Vaihtelun vuoksi oli myös ihanaa kävellä kaduilla, joilla autot ja mopot eivät saa ajaa. Kaupunki jakaantui selvästi turisteja vilisevään vanhaankaupunkiin ja paikallisten omaan kaupunginosaan (missä meidänkin yöpaikkamme sijaitsi). Tämä puoli kaupungista ei ole ehkä niin kuvauksellinen ja idyllinen kuin vanhakaupunki, mutta aidompi kyllä.

Paperilyhtyjä oli joka puolella.

Otto ostamassa paikallista jälkkäriä.

Night Market.

Huomiseksi onkin sitten luvattu sadetta sekä Da Nangiin että Hoi Aniin. Täällä tulee vettä ihan reippaasti, yhden tunnin aikana jopa 30 ml. Da Nangissa ennuste oli onneksi maltillisempi, vähäistä sadetta ja puolipilvistä. Toivottavasti lohikäärmesilta jaksaa syöstä tulta vähän huonommassakin säässä.